Vihdoin on hiljaista. Huoneen täyttää pitkä huokaus, näppäimistön nakutus ja näyttöpäätteen valo. Tuo riiviö, joka kiukutteli päiväkodin jälkeen aina iltaan asti piinaten ja repien vanhempiensa hermoja, on vihdoin unten mailla. Päivittelet Facebookissa raskasta päivääsi ja pohdit onko lapsellasi ADHD tai vastaava, joka selittäisi hänen liki joka iltaisen kiukuttelunsa. Todennäköisempää on, että lastasi vituttaa.

Syyt lapsen voimakkaaseen harmitukseen löytyvät kun tarkastelee hänen päiväänsä. Hänet herätetään kiireeseen kesken unien. Unikaveri kainalossa pieni ihminen yrittää käsitellä kuulemaansa. Kuuleminen on vaikeaa sillä isompi ihminen loikkii kireästi huoneesta toiseen: ”ylös nyt... kiire... syö... kohta kyllä myöhästytään... vaatteet päälle nyt... äiti myöhästyy... isi myöhästyy... tädit suuttuu”. Pienet luomet ovat liian raskaat. Ne haluavat vielä painua kiinni. Lisää kehotuksia ja lopulta isot kädet nostavat pienen ihmisen lämpimästä sängystä kylmälle lattialle. Pääsee itku.

Automatka menee nuokkuessa. Päiväkotipysähdys muistuttaa formuloiden varikkopysähdystä. Se käy yhtä nopeasti. Iso ihminen huikkaa, että ole kiltisti ja häipyy. Pieni ihminen jää haalareissaan eteiseen seisomaan. Täti puhuu lässyttävällä äänellään kuin kylän idiootille. Nenästä valuu räkää, käytävän päässä olevassa isossa huoneessa näkyy  vaitinaisia kohtalotovereita. 

Puuro maistuu pahalle ja sitä on pakko syödä (ja puuro on pahaa, maistoin 36-vuotiaana päiväkodin puuroa, enkä syöttäisi sitä edes pahimman vihamieheni koiralle). Syö, muuten ei kasva mieheksi, kertoo täti ja työntää lautasta lähemmäksi. Lounaaksi on kalasoppaa. Se onkin hyvää, ilahtuu ihmistaimi. Lapsi pyytää ketsuppia kalasoppaan, vaarikin laittaa aina ketsuppia kalasoppaan. Ei siihen kuulu laittaa ketsuppia, sanoo täti. Lapsi ei ymmärrä, miksi ei muka kuulu? Vaarikin laittaa. Ei vaan kuulu, perustelee ammattikorkeakoulun käynyt kasvatusalan ammattilainen ja työntää lautasta lähemmäksi.

Pienellä ihmisellä on paljon kysymyksiä. Niiden kautta maailma avartuu ja lapsi kehittyy - mikäli kysymyksiin vastataan. Kaikki maailman kirjoitettu tieto löytyy taskussa olevasta älypuhelimesta tai nurkassa olevassa tietokoneesta. Joten vääriä vastauksia ovat: en tiedä, mene leikkimään, älä sellaisia mieti ja kyllä sä sitten vanhempana ymmärrät. Olit sitten kolme tai kolmekymmentäkolme niin jos joku jatkuvasti ignooraa kysymyksesi niin se alkaa vituttamaan – se on varma.

Kun lapsi haetaan päiväkodista on hänen päivänsä saattanut kestää pidempään kuin aikuisen työpäivä. Aikuinen pitää omaa päiväänsä raskaana, vaikka hän on saanut syödä tai jättää syömättä mitä tahansa, pitää taukoja ja hänelle on puhuttu kuin normaalille ihmiselle. Kun automarketin kassajonon madellessa lapsen pinna alkaa loppua niin ymmärrystä ei heru. Päinvastoin, kauppajonoissa kuulee miten vanhemmat vetoavat lapseensa: ”Älä viitsi isillä/äidillä on ollut raskas päivä.” Jos lapsi ymmärtäisi vitutuksen olemuksen hän tässä vaiheessa sanoisi vanhemmilleen: Voi vittu! Siitä tosin seuraisi vaan lisää murheita vaikka enemmän kuin oikeutettua se olisikin.

Kun ruuhkasta vihdoin selviydytään kotiin niin nukkumaanmeno jo hengittää niskaan. Kaikki harmi purkautuu viimeistään iltatoimien aikaan ja höyhensaarille siirrytään itkun saattelema, ei rauhallisen onnellisena.

Jos sinun päiväsi menisi näin niin vituttaisiko sinua?

Niinpä.