viikonloppunen

Mikä maa, mikä valuutta? 

Uusimmat kuvat kertovat tai sitten ei.

No Tampereella mää aamulla heräsin, eikä ollut minkäänkäänlaista kiukkuvaihdetta enää päällä. Ei sinne päinkään. Oli ihan jotain muuta.

Olen viettänyt niin "huikeen hianon" viikonlopun, ettei ole tosikaan!. Tai on se, kun sen nyt kerta ihan oikeasti olen viettänyt.

Etukäteen en tiennyt muuta kuin, että minun piti varata allakkaani päivät 19 ja 20 syyskuuta. Ajattelin, että juujuu, vanhin lähtee vaimonsa kanssa jonnekin ja lapsenlapset tulevat Mammalaan.

Ei ihan osunut. Ei oikeaan. Elokuisen syntymäpäiväni iltana minulle kerrottiin, että kyllähän he lähtevät (siis vanhin ja vaimonsa), mutta minä lähtisin myös. Enempiä tietoja ei annettu eikä tihkutettu ja kuulemma vasta vähän ennen lähtöä saisin tietää senkin, mitä mun pitäisi mukaani ottaa ja mitä käsveskaan pakata. 

Perjantaina sit ilmoitettiin, että semmonen yötä myöten varustus olis tarvis (naiset kyl tietävät mitä se tarkoittaa), muuten normaalit vaatteet ja mukavat jalkineet. Minä lisäsin siihen itse korkkarit (=korkokengät), sillä enhän minä ilman niitä voi olla. Kuulemma semmoset sopisi mukaan oikein hyvin.

Lauantaina klo 11.30 olisi stratti. Niin oli. Pihalleni ilmestyi vanhin lapsista perheineen. Laukku ja ne korkokengät autoon ja menoksi. Ei vieläkään mitään tietoa, että mihin. Minä jo aloin kameraakin räpsyttää ja kuvia ottaa, että jos ei muuta, niin osaisin (heh) takaisin kotiin.

Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että kyllä tässä nyt ainakin Tampereelle mentäisiin. Olen minä sen verran sinnepäin menopaluuta ajellut, että tie on tutuksi tullut. Ajattelin, että kivakiva, näkee varmaan tyttärenkin ja vävyn. Näki juu ja mitä vielä? Vastaan käveli myös keskimmäinen ja hänen avokkinsa. Siis siinä oli koko konkkaronkka ykskaks koolla. Vaan kerrottiinko jo, että mihin seuraavaks suunnistettaisiin? Ei, ei. Tytär vaan viittas kädellään, että 500 metriä tuonne noin.

Niin me tehtiin. Mentiin, mentiin. Viisisataa metriä paikasta toiseen.

Ihan ensteks Tornin kattoterassille. Minä sain eteeni viiniä ja orvokkileivoksen.

Tornista kävelimme Tammeriin, nimet kirjoihin ja kansiin ja laukut hotellihuoneeseen.

Sitten Finlaysonin palatsiin. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ihan oli kuin jossain filmissä olisi ollut. Palatsissa istuimme piiitkän pöydän ääressä, ihan omassa isossa privaattikammarissa, oli oma hovimestari ja tarjoilija. Oli mielettömän hyvää syötävää ja kylläs jo tiedät, että ei varmaan ollut seurassakaan moittimista. Ei niin mitään.

No ei se lauantai tähän loppunut. Syömisen jälkeen siirryttiin paikkaan numero seuraava. Noin viissataa metriä jonnekin päin ja katos vaan, olimme Tampereen Komediateatterin portilla. Kyllä lapset osaavat, plus tässä tapauksessa vielä yks isä. Esitettävä kappale oli tämä monen muistissa oleva, telkkarissa aikoinaan pyörinyt "kyllä isä osaa". Oli siinä nauruhermot koetuksella ja tauolla vatsanahka. Kas lapset kun varmaan ajattelivat, että mamma nääntyy, ellei pienen pientä välipalaa saa.

Mihis teatterin jälkeen? No tyttären ja vävyn kotiin. Iltapalalle (heh)!!

Ja sieltä: juujuu yöelämään. Vanhin suunnisti tässä vaiheessa perheensä kanssa hotellille ja vaakatasoon, unten maille, mutta me muut Nightclub Tähteen. Opiskeluaikanani paikka kulki nimellä Hämeensilta. Aijai vaan. Jos oli pientä menoa ja meininkiä siihen maailman aikaan, niin oli sitä nytkin. En kerro monenko aikaan hotellille taapersimme. Sen viissataa metriä.. 

Muutaman tunnin unien jälkeen oli herätessä sit ikkunan takana nuo maisemat, mitä tästä kuvasta näet. Virkeenä ylös ja aamupalalle, sen jälkeen ulos hotellista, mutta ei kuulemma vielä mihinkään kotiin päin lähdettäis. Nyt mentäisiin ja mentiin Vapriikkiin. Oli aivan huikea paikka sekin.

Vapriikista lähdimme tyttären ja vävyni kotiin yhdessäolon päätöskaffeelle ja sit vasta suunnattiin auton nokka kohti Salo -cityä, mitä nyt Humppilan kohdalla vähän taukoiltiin..

Siis tämmöstä! Viikonloppu oli enemmän kuin täydellinen! 

..

Jos joku kysyy minulta, että onks sul nälkä, niin mää saan varmaan pienen hipulin. Hameen vyötärö on piukassa kun mikä, enkä varmaan kehtaa vaakaakaan vähään aikaan koittaa. Onneks näitä syntymisen päiviä ei ihan joka hetki juhlita!