Vanhusväestön kasvu haastaa yhteiskuntaa monella tavalla. Tiedossa oleva ja varma asia on, että monenlaisen hoidon tarve lisääntyy. Eliniän pidentyessä elämme yhteisössä, jossa erilaisia vanhuuden vaivoja potevia ihmisiä on entistä enemmän.
Yhteiskunnalle vanhusväestön hyvä hoito on taloudellinen haaste, mutta se tuo esiin myös kykymme sosiaaliseen ajatteluun. Vanhuskysymyksiin vastaaminen mittaa koko yhteiskunnan vastuuntuntoa.

Tämän lehden mielipidekirjoituksessa (SSS 29.5.) yli 90-vuotias kirjoittaja nosti esiin itse koettuja vanhuuden kipukohtia otsikolla Viiden vuoden yksinäisyys. Kirjoituksen koskettava ydin oli se, että vanhusten kotona hamaan loppuun asti asumisen idea tarkoittaa suurta yksinäistämisen kokeilua.
Kotonaan vanhenevia ihmisiä ei kirjoittajankaan mukaan jätetä turvattomiksi tai ilman apua. On monenlaista kotiin toimitettavaa apua, joka kotona asumisen myös mahdollistaa. Kysymys onkin siitä, että ystävällisinkin vanhuksen kotiin apua tuova henkilö tulee sinne työtehtävissä, eivätkä siihen liittyvät kontaktit riitä poistamaan yksinäisyyden piinaa.

Hyviä tarkoituksia ei ole syytä lainkaan epäillä. Kun kunnissa on haettu vanhusten asumiseen ja hoitoon toimivia ratkaisuja, parhaisiin mahdollisiin ratkaisuihin on epäilemättä pyritty. Kotona asumisen tavoite on saanut tukea myös vanhuksilta itseltään. Kotona mahdollisimman pitkään on monen aito toivomus hyvästä vanhuudesta.
Niin kuin asiat yleensä, ei tämäkään ole ihan yksiniittinen kysymys. Jos kotona asuminen tuottaa lopulta myös vanhusta piinaavan yksinäisyyden, hyvät tarkoitukset eivät toteudu.

Parhaat ratkaisut ovat harvoin mahdollisia. Taloudelliset realiteetit asettavat omat rajansa.
Samaan aikaan on tärkeää, että uskalletaan kyseenalaistaa, että ongelmakohtiin rohjetaan puuttua ja kysyä myös vaihtoehtoja. Johtaako kotona mahdollisimman pitkään asumisen tavoite sittenkin liian usein tilanteeseen, jota kukaan ei ole toivonut?