Tämä tässä alla sopinee täydennykseksi tänään Salon Seudun Sanomissa olevalle tätä mieltä -kirjoitukselle! En tiedä kenen oli, mutta hyvä, että kirjoitti. Tämä kirjoitus on Jari Pirhosen:

Kollektiivinen vanhusten heitteillejättö

Ennen tutkijaksi siirtymistä toimin hoitajana tehostetun palveluasumisen yksiköissä. Eräässä yksityissektorin palvelutalossa oli tapana, että yhdeksän muistisairaan asukkaan ryhmäkodissa oli aamuisin ja iltaisin yksi hoitaja, yöllä yhdellä hoitajalla oli vastuullaan useampi ryhmäkoti.

Erään julkisen palveluntuottajan talossa iltavuoroissa on tänäkin päivänä yleensä kaksi hoitajaa viittätoista varsin huonokuntoista asukasta kohti. Tällainen hoitajamitoitus on absurdi ja mahdoton hyvän hoidon näkökulmalta. Asukkaat eivät yksinkertaisesti voi tulla kohdatuiksi yksilöinä ja hoitajan moraalinen stressi käy lopulta sietämättömäksi.

Moraalisella stressillä tarkoitan hoitajan tietämystä siitä, että hänelle ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta tehdä hoitotyötä asiakkaiden ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla. Pahimmillaan törmäsin käytäntöihin, joilla hoitajien ja hoidettavien intressit laitettiin työnantajan toimesta vastakkain. Mainitsemassani yksityissektorin paikassa esimerkiksi hoitajille sanottiin, että mitä vähemmän te kulutatte käsipyyhkeitä, sitä enemmän tulee rahaa hoitajien virkistysrahastoon. Tällainen toiminta on niin vastenmielistä, että en oikein pysty sitä edes sanoiksi pukemaan.

Tilanteeseen syyllisiä olemme viime kädessä sinä ja minä. Me olemme yhteiskuntana hyväksymässä sellaisen ajatuksen, että vanhustenhoito on meille liian suuri menoerä. Me olemme ostaneet poliitikkojen ja virkamiesten tarjoileman näkemyksen, että vanhustenhoidon menojen kasvua on leikattava siitä huolimatta, että suurten ikäluokkien avuntarve kasvaa pian merkittävästi. Me olemme antaneet alasajaa laitoshoitopaikat ja olemme suostuneet siihen, että kotiinsa saa jättää todella huonokuntoisia ihmisiä, koska se on mielletty ympärivuorokautista hoitoa edullisemmaksi (jota se ei edes välttämättä ole). Me olemme hyväksyneet sen, ettei lakiin kirjattu 0,7 henkilöstömitoitusta ympärivuorokautisen hoidon paikkoihin, joten meille on jo nyt esitetty mitoitussuosituksen laskua nykyisestä vielä alaspäin.

Meidän silmiemme edessä on käymässä niin, että hoitotyön arvostus laskee eikä alalle välttämättä enää päädy sopivimpia ihmisiä, koska me hyväksymme aliresursoinnin kautta hoitajien huonot työskentelyolosuhteet. Me olemme hyväksyneet ajatuksen, että kansalaisista vanhimpia ja haavoittuvimpia kohdellaan menoeränä, josta voi tinkiä.

Minä ymmärrän, että jollain tavalla suurten ikäluokkien ikääntymisen mukanaan tuomaan hoitomenojen kasvuun pitää varautua. Keinojen valinta on kuitenkin arvokysymys. Jos asiaa lähestytään vain taloudelliselta näkökannalta, nykyinen leikkaus- ja säästölinja on perusteltu. Jos asiaa lähestytään inhimillisyyden, solidaarisuuden ja sosiaalisen kestävyyden näkökannalta, leikkauslinja on kestämätön. En minä halua ostaa omaa parempaa tulevaisuuttani uhraamalla vanhempieni sukupolven arvokkaan vanhuuden. Haluan, että ensin pidetään heikoimmista huolta ja sitten katsotaan, mihin yhteiset varat riittävät.

Hyvä omatunto on öisin erinomainen päänalunen, vaikka joutuisinkin tinkimään omastani. Sen hyväksyminen, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhoja ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ei ole mitään muuta kuin kollektiivinen heitteillejättö.

Olemmeko me nyt ihan oikeasti kansakuntana uhraamassa yhden sukupolven arvokkaan vanhuuden talouskasvun alttarille? Ketkä uhraamme seuraavaksi? Saatamme päätyä moraalimme suhteen sellaiselle kaltevalle pinnalle, jonka loppuluisu on silkkaa totalitarismia. Muistetaan, että yhteiskunta kulkee eteenpäin sosiaalisesti kestävällä tavalla silloin, kun se sopeuttaa kulkunopeutensa hitaimpien kulkijoiden mukaan. Ketään ei jätetä.

JARI PIRHONEN väitöskirjatutkija Yhteiskuntatieteiden tiedekunta ja Gerontologian tutkimuskeskus Tampereen yliopisto

Löytyy Seniorilehden ykkösnumerosta 2017, sivu 25.