Muurlassa 6.12.2021

Muurlan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Hanna-Maija Saarimaa oli pyytänyt minua puhujaksi Muurlassa 6.12.2021 pidettyyn itsenäisyyspäivän tilaisuuteen. Juhlapuheen nimellä kulkevaa esitystä en luvannut, enkä pitkää. Tässäpä tämä eilinen tiivistettynä kirjoitusvirheineen kaikkineen: 

Arvoisa juhlayleisö

Kun Suomi vuonna 1917 itsenäistyi, kerrotaan, että silloin ei juhlittu eikä kohotettu maljoja. Tapahtuma ei ihmeemmin edes uutiskynnystä ylittänyt.

Itsenäisyyspäivän päivämääräkin oli päättämättä. Yksi ehdotus oli 16.5., mutta se ei kelvannut valtioneuvostolle, ei myöskään toinen ehdotus 15.11., joka päivä oli päivä, jolloin eduskunta oli vuonna 1917 julistanut Suomen riippumattomaksi Venäjästä. Tuo 16.5. päivämäärä oli päivä, jolloin tammikuun lopussa vuonna 1918 alkanut sisällissota hallituksen eli Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä päättyi. Osapuolista käytettiin nimiä punaiset ja valkoiset.

Valtioneuvosto ei siis edellä mainittuja päivämääriä hyväksynyt, vaan halusi päiväksi puolueettoman päivän. Kompromissi löytyi monen mutkan kautta ja päivästä, että se on joulukuun kuudes, päätettiin vasta vuonna 1919.

Alkuvuosina kansalaisetkaan eivät valitusta päivästä juuri piitanneet. Kerrotaan, että valkoiset juhlivat itsenäisyyttä voitonpäivänä ja vasemmisto ei pitänyt Suomen itsenäisyyttä lainkaan juhlimisen arvoisena.

Historiatiedot kertovat, että Suomen hallitusmuotokin haki vielä muutaman vuoden muotoaan. Kun valkoiset voittivat, Suomeen yritettiin jopa monarkiaa ja ehdokkaita kuninkaaksikin etsittiin, mutta maaliskuussa vuonna 1919, kun tasavaltalaiset saivat eduskunnassa enemmistön, niin kuningas -haaveet hyljättiin ja valtionjohtajana toiminut marsalkka Mannerheim vahvisti Suomelle tasavaltaisen hallitusmuodon 17.7.1919.

 

 

Itsenäistymisen aikaan ei taidettu edes unta nähdä, ei Suomessa, eikä muuallakaan maailmalla tällaisesta lituskasta, jota kädessäni pitelen. Melkein kaikilla meistä tällainen on. On, vaikka ei tästä ihmeemmin tykkäisikään. Tätä kun hiplailee ja naputtelee, niin saa luettavakseen vaikka mitä.

Puhelinhan se tässä. Tänne saa viestejä ja postia, voi käyttää whatsappia, voi liittyä facebookkiin ja seurata sinne liittyneiden ystävien ja tuttavien tekemisiä ja tekemättä jättämisiä tai voi seurata erilaisia ryhmiä. On remontti-, sisustus-, käsityö- , on ”ihan vaikka mitä” -ryhmiä, on kuntafoorumit ja puskaradiot. Löytyy meille muurlaisillekin omansa. Ainakin kaksi. Oma suosikkini on Muurla -ryhmien lisäksi ryhmä nimeltä ”pelastetaan vanhojen talojen naiset”.

Puhelimeen, tällaiseen älymalliin saa myös pankkipalvelun, tästä voi lukea aamu-, päivä- ja iltalehdet ja voi katsoa, mitä televisiosta tulee. Ohjelmien katselukin on mahdollista. Kohta pitää kysyä, jotta mitä se on, mitä tästä ei löydy.

Ja kyllä se koronakin täällä näkyy, jos on tänne passinsa ladannut, ei sitä, jota passina olemme tottuneet pitämään, vaan sen, joka koronarokotuksista annetaan.

Kaikilla ei ole älylaitetta, ei tule koskaan olemaankaan. Välillä tulee itsellenikin olo, jotta pitäisikö pitää paussi. Pitäisikö sammuttaa koko toosa, laite ja työntää se jonnekin pois kuulolta ja pois silmistä. Ja televisionkin voisi pitää jonkin aikaa suljettuna. Tiedon tulva, välillä kuin tsunami, alkaa ärsyttää, ärsyttää ainakin minua, myös se, jos ja kun joutuu epäilemään, mitä uutisten virrassa on totta, mikä ei.

Kun Suomi eli sotien aikaa, ei ollut televisiota, ei tietokoneita, ei kännyköitä. Radio oli. Siitä kuultiin ja kuunneltiin viihdettä ja taidetta. Monet suomalaiset viihdyttäjät saivat radiossa ja rintamakiertueilla mainetta ja jos hyviä olivat, niin myös suosiota. Jatkosodan aikana esim. sotakupletit olivat ”muotia”. Niissä herjattiin mm. vihollisen balalaikkoja, ”tsajua ja kaalimaata”. Kun sota päättyi niille tuli stoppi, sillä ne päätyivät Yleisradiossa soittokieltoon.

Kyllä me sen tiedämme, mitä kielto tarkoittaa. Nyt korona-aikana esim. tansseissa käyvät ovat törmänneet siihen, että ei sitä niin vaan lavoille tai laivaristeilyille rynnätä. Mutta ei lavoille päästy talvi- eikä jatkosodan aikanakaan. Kieltoa kyllä rikottiin sen kun kerettiin. Etenkin sotavuosi 1943 on ollut salatanssien ja poliisiratsioiden aikaa. Ihmiset tanssivat, he tanssivat sakkojenkin uhalla. Jopa 15 000 suomalaista tuomittiin tanssimisesta. Monet jäivät kiinni jopa useamman kerran. Lopullisesti tanssikieltorajoitukset poistuivat vasta vuonna 1948.

Sodan aikana radio oli myös armeijan käytössä. Sillä oli oma tehtävänsä, todella tärkeä, sillä se oli yksi sen ajan viestintävälineistä. Suomen radiotiedustelu oli sota-aikana maailman huipputasoa. Suomalaiset osasivat kuunnella mm. neuvostoliittolaisten partioiden viestejä ja radiolähetyksiä.

Radioaaltoja käytettiin myös vastapuolen häirintään. Esim. talvisodassa venäläisiä radiomiinoja häirittiin tauotta soitetulla Säkkijärven polkalla. Ja propagandaa, vääristeltyä tietoa, sitäkin välitettiin, joten jo tuolloin ihmiset joutuivat miettimään, mikä oli totta, mikä ei.

 

 

Sotilaiden ja heidän kotiväkensä välinen yhteydenpito hoitui sodan aikana kirjeitse. Kenttäpostin merkityksestä kertoo, että vuosina 1941–45 kotirintamalta lähetettiin yli 257 miljoonaa kirjettä, 43 miljoonaa postikorttia ja 4,3 miljoonaa pakettia. Vastaavasti joukoista lähetettiin 458 miljoonaa kirjettä kotirintamalle.” Tiedot olen kaapannut Maaseudun Tulevaisuudesta maaliskuulta 2021.

Jos vertaamme lukuja nykypäivään, niin viime vuonna koteihin kulkeutui noin 500 miljoonaa kirjettä, pääasiassa laskuja ja mainoksia sekä viranomaisten lähetyksiä. Ennuste on, että kymmenen vuoden kuluttua määrä on enää 100 miljoonaa lähetystä.

Minä, joka olen kaikkea mahdollista vanhaa isäni ja äitini jäljiltä  melkein museoksi kerännyt, en vanhempieni välistä sodan aikaista kirjeenvaihtoa ole löytänyt. Jotain yhteydenpitoa on sentään pakko ollut olla, koska he ovat menneet naimisiin elokuussa 1941 eli jossain välissä on riiattu, siis seurusteltu ja isäni on äitiäni kosinut. Ilmeisesti lomillaan ja suullisesti. Tai no, mistäs minä tiedän, miten päin tuo on edennyt.Ei minulle ole sellaista kerrottu. Enpä tainnut koskaan kysyäkään. Sodan ajoista isältäni kyllä jotain joskus kysyin, mutta enpä vastauksista juuri mitään kostunut.

Jotain kirjallista isäni (syntyi 1916, kuoli 1987) jäämistöstä olen kyllä löytänyt. Löytyy mm. hänen sotilasoppi -vihkosiaan.

Mustekynällä isäni on kirjoittanut muistiin asioita, joita on pidetty tärkeinä mm. taistelutilanteissa. Arvonsa niillä on edelleen. Vai mitä sanotte tästä? ”Esimiehen on kohdeltava alaisiaan oikeudenmukaisesti ja oltava itse esimerkkinä joka paikassa niin palveluksessa kuin palvelun ulkopuolella.”

Sotilaspassi, lomille pääsytodistukset, ruokavälineet ja -pakki sekä termoskannu, kaikki ovat tallessa.

Sodan aikaiset tapahtumat ovat tänä päivänä monelle meistä  etäisiä, eikä kaikilla ole enää edes lähipiirissä henkilöitä, jotka noista  ajoista jotain kertoisivat. Totesin jo, että esimerkiksi isäni ei minulle mitään ihmeempiä kertonut.

Sotien aika, sodat Suomen ja Neuvostoliiton välillä, talvisota vuosina 1939-1940 ja jatkosota 1941-1944, sekä Lapin sota vuosina 1944-1945 Suomen ja Saksan välillä, nousevat mieliimme, kun niistä muistutetaan, mutta jos enemmän tietoa haluaa, niin äsken laatikon pohjalle työnnettäväksi ehdottamani älylaite on esille kaivettava ja sitten googletettava. Tai tietoa on haettava kirjoista. 

Kun sodat päättyivät, niin mitä sitten?

Tiedämme, että alkoi mieletön jälleenrakentamisen aika. Sotavelkaakin oli, sitä oli paljon ja se oli maksettava. Neuvostoliittoon rajan yli virtasi sotakorvaustuotteina kaikkea mahdollista: laivoja, vetureita, koneita, laitteita, parakkeja ja puutaloja.

Alun perin korvausten suuruus oli 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, mutta venäläiset käyttivät toista laskutapaa. Nykyisen hintatason mukaan he saivat todellisuudessa n. 600 miljoonan dollarin arvosta tarvikkeita ja jos kaikki sotakorvaustuotteet kuormattaisiin tavaravaunuihin, niin juna (ei mikään tunnin juna) olisi kulkenut Vainikkalasta Iranin rajalle. Tavaratoimituksia oli vuoden 1952 syyskuulle saakka. Ja toimitusten talkoissa oli siis ollut koko kansa.

Oli sotakorvaustalkoot, mutta oli sitä toisetkin talkoot. Sodan jälkeen nousi vauvakuume ja lapsia syntyi. Siitä oltiin silloin pelkästään kiitollisia. Nyt tämä 40 -luvulla syntyneiden joukko koetaan rasitteeksi. Joku on meitä boomereiksikin nimittänyt. Tarkoittaa mitä tarkoittaa, mutta yksi tulkinta on ollut, jotta sellaiset ovat aatteiltaan ja mielipiteiltään ajastaan jälkeen jääneitä.

Sodan aikana boomereita ei tunnettu. Ei naisten eikä miesten keskuudessa.

Ennen sotia suomalainen nainen oli tottunut siihen, että jos naimisissa oli, niin arki ja pyhä pyöri miehen toimeentulon varassa ja aviomiehen tahdon ja hellan välissä.

Sota muutti kertaheitolla kaiken.

Kun miehet lähtivät sotaan, naisten oli täytettävä heidän paikkansa.

Naisia työskenteli sotateollisuuden palveluksessa, elintarvike-, jalkine- ja kutomateollisuuden tuotannossa. Koulutus oli olematon ja työpäivät pitkiä.

Maatalouden töihin järjestettiin apua mm. siten, että käyttöön otettiin yleinen työvelvollisuus. Kaikki 18-55 -vuotiaat ja jatkosodan toisesta vuodesta 15-65 -vuotiaat määrättiin töihin. Varsinkin kaupunkilaisnaisten isänmaallisuus joutui koetukselle, jos he pääsivät tai monelle se oli, kun he joutuivat maalle heinäntekoon, lypsämään tai perunapelloille.

Lapsettomilla työt sujuivat, mutta lapsellisilla ei ihan helppoa ollut. Tiedämme, mitä moni äiti joutui tekemään. Lapsista luovuttiin, toki ajateltiin, että he pääsisivät pois sodan jaloista ja parempiin oloihin. Vuosina 1939-1945 Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan lähetettiin n. 80 000 lasta. Lasten tilanne oli monille vanhemmille sodan päätyttyä surullinen, sillä lasten suomenkieli oli unohtunut ja osa lapsista jäi sille tielleen.

Sota-aika opetti. Se opetti nöyryyteen, omatoimisuuteen ja työtä pelkäämättömyyteen.

Naisia toimi, niin kuin jo totesin, kotirintamalla, mutta moni lähti myös rintamalle. Sadattuhannet naiset osallistuivat vapaaehtoisina maamme puolustamiseen.

Kun sota päättyi, niin naisten urakka jatkui. Kaikki miehet eivät sodasta palanneet. Sotaleskiä jäi n. 30 000.

Jos on naisten tilanne ollut sodan jälkeen rankkaa, niin ei sodan käyneillä miehilläkään helppoa ollut. Moni oli kotiin palatessa fyysisesti tai henkisesti rampautunut.

Kun veteraaneille sodan jälkeen pyydettiin valtiolta rahaa mm. kuntoutukseen, niin ymmärrystä ja arvostusta ei löytynyt. Todettiin esimerkiksi, jotta mitäs menitte sinne sotaan. Tilanne muuttui vasta 1980 -luvulla, kun Mauno Koivisto presidenttinä toimiessaan nosti veteraanit esille. Vuonna 1987 käyttöön otettiin myös Kansallinen veteraanipäivä. Sitä vietetään 27 huhtikuuta.

Tämän vuoden alussa veteraaneja on ollut elossa vielä noin 6 000 henkilöä, heistä sotainvalideja yli 800. Veteraanien keski- ikä on 95 vuotta. Veteraanien puolisoita ja leskiä sekä sotaleskiä on heitäkin elossa vielä noin 14 000.

 

 

Sodan jälkeen arvostusta eivät saaneet myöskään lotat. Heidän maineensa mustattiin ja lottien järjestö jopa lakkautettiin syyskuussa vuonna 1944. Määräys oli kirjattu Moskovan välirauhasopimukseen, artiklaan 21. Sen nojalla Suomessa lakkautettiin yli 3000 yhdistystä, lottien järjestön lisäksi muun muassa Akateeminen Karjala–Seura, Suomen aseveljienliitto, Suomalais-virolainen seura ja Suojeluskunta.

Tilanne oli pitkään se, että lotista vaiettiin, ikään kuin heitä ei sodan aikana olisi ollut olemassakaan. Asia oli niin paha, hankala ja surullinen, että moni lotta vaikeni sodanaikaisesta toiminnastaan. Moni hävitti kaiken, mikä tuohon aikaan liittyi, poltti jopa pukunsa. Jotkut eivät ole kertoneet lottahistoriastaan edes omille lapsilleen.

Vasta vuonna 1985 tilanne muuttui. Pikkuhiljaa lottien sodan aikaista työtä, toimintaa ja uhrauksia alettiin nostaa esille. Yksi nostajista ja lottien maineen pelastajista on ollut puolustusministerikausillaan, myös sen jälkeen, Elisabeth Rehn.

Ja nykyään Lotta Svärd -järjestössä sota-aikana palvelleita naisia kutsutaan heitäkin sotaveteraaneiksi. Sotien ajan lottia ja pikkulottia on elossa alle 10 000.

Tänä päivänä veteraanit ovat oikeutettuja kaikkiin kunnallisiin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Valtio huolehtii veteraanien ja sotainvalidien erityispalveluista sekä etuuksista. Näin sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla informoidaan.

Valtio siis ilmoittaa huolehtivansa veteraaneista, mutta ei se riitä. 

Esimerkiksi Sotiemme Veteraanit -keräyksellä, sen tuotolla autetaan vielä mm. pienieläkkeisiä veteraaneja. Tarvetta on esim. lääkkeiden hankinnassa. Tukea annetaan myös kuljetuspalveluissa, sillä esim. kauppa-, apteekki ja lääkärikäynneille pääsy voi iäkkäälle veteraanille olla hankalaa, monelle jo jopa mahdotonta.

Kirkoissakin kerätään rahaa veteraaneille. Keräyspäivä on tämä itsenäisyyspäivä. Tuotto käytetään kokonaisuudessaan veteraanien, puolisoiden ja leskien hengelliseen työhön.

Sitten on vielä Lotta Svärd säätiö, joka auttaa lottia ja pikkulottia. Heidän kuntouttamiseensa sekä avustamiseen käytetään rahaa noin 3,5 miljoonaa euroa vuodessa. Säätiö avustaa myös naisten koulutusta kriisitilanteissa toimimiseen.

Sota ei kenellekään meistä mikään lempiaihe ole, mutta ei sitä unohduksiinkaan voi työntää.

Vuosittain sekä veteraanien päivänä että itsenäisyyspäivänä meillä suomalaisilla on aihetta muistella, muistaa, arvostaa ja kiittää sodan käyneitä miehiä ja naisia sekä kotijoukkoja siitä, että meillä tässä maassa on rauha.

Kiitämme kaikkia heitä, sillä ilman heitä ei olisi meitä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!