Olen melkoinen yökyöpeli, siis semmonen ehtoolla myöhään kukkuja ja kun  myöhään maate menen, niin ovathan siinä aamut sit aina aika lailla takkuisia. Silloin, kun vartavasten pitää olla pystyssä esim. ennen klo seitsemää, niin ei siinä paljon muuta voi kuin ladata kaikki mahdolliset kellot sängyn likelle aamuherätystä varten ja sit vielä niellä murunen nukahtamisrohtoa, jotta saa lampaita laskematta unen päästä kiinni ja nukkuu edes viisi tuntia yhteen pötköön.

Eilen ehtoolla päätin, että nyt minä ryhdistäydyn. Ei enää myöhään touhuumisia, eikä salkkarin lukua (Salon Seudun Sanomat digilehti) puoleltaöin, nyt keikautan itseni kertaheitolla normaaliksi. Minulla on joku kummallinen mielikuva, että ne ihmiset, jotka menevät nukkumaan 22-23 välillä, he ovat normaaleja.

No, minä epänormaali siirsin sit eilen klo 22.30 (sitä talviaikaista aikaa) kaikki huushollissani olevien kellojen viisarit tunnilla eteenpäin, siis kohti kesää ja menin maate, omasta mielestäni todella, todella aikaisin.

Aamulla heräsin ihan niinkuin ennenkin. Tai melkein. Kellon viisarit näyttivät kahdeksaa. Ei huano! Eilen ne olisivat näyttäneet seitsemää. Kun en ollut yöllä salkkaria lukenut, niin suunnistin keittiöön kahvin valuttamista varten,  sitten saappaat jalkaan ja postilaatikolle. Siellä se nökötti laatikossa ihan aito paperinen Salon Sedun Sanomat, ei mikään digihiplattava.

Paperisalkkari ja kahvi ovat aamuihini kuuluva must -juttu, vaan mitäpä tänä aamuna silmäni muuta näkivät? Lunta! Lunta tuprutti. Sitä tuli hetken aikaa oikein taivaan täydeltä.

Mietin nyt tässä, jotta siirsinkö kellojeni viisarit eilen ehtoolla sit kuiteski väärään suuntaan?