Kyllä maailma on pieni! Tai pitänee sanoa, että facebook on suuri! Eilen illalla oli silmäni revetä, kun näin facebookissa keskimmäiseni kaverilistalle ilmestyneen nimen: Aleksandra! Sasha, minun Venäjä -tyttäreni. Hetikohta klikkasin kaverihakuun kaverikutsua ja melkein samantien tuli Sashalta yllättynyt vastaus, että kappas vaan, Suomi -äitikin nököttää netissä ja vieläpä facebookissa..

Sasha oli Salon ystävyyskaupungin Rzhevin vaihtarityttö 2002-2003.

Tammikuusta kesäkuun alkuun 2003 minulla oli kaksi tytärtä, oma ja lainalikka! Olimme tuohon aikaan salolaisia, siis vanhan Salon asukkaita.

Sashan muutto kotiimme oli, voisko sanoa, puol extempore -juttu. Alkuperäinen ajatus oli, että tyttö olisi ja asuisi luonamme vain sen aikaa, että hänelle löytyisi perhe. Sopivan, siedettävän kävelymatkan päässä keskustasta olevaa perhettä ei niin vaan löytynyt ja niin tyttö jäi meille, tilapäispaikkaansa.

Tyttäreni oli ollut Rzhevissä leirikoulussa kesällä 2000 ja he olivat silloin Sashan kanssa ensi kerran tavanneet. Tytöt siis tunsivat ja tiesivät toinen toisistaan jotain. Se helpotti heitä. Heidän yhdessäolonsa oli alusta saakka hyvinkin sisarusmainen. Minä se siinä alkuvaiheessa pikkusen änkyttelin, että mitenkähän tämmösestä äiti -urakasta selviäisin. Olisihan vastassani ja vastuullani kaks pirtsakkaa murkkulikkaa ja kevät, joka siinä vaiheessa tuntui olevan ikuisuuden pituinen..

Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Sasha oli tarmokas ja fiksu tyttö. Ja tempperamenttinen. Ihan itse suunnitteli ja ompeli vanhojen tanssipukunsakin. Kangaskaupassa olin mukana, mutta missään muussa minun ei tarvinnut auttaa. Punaista ja kultaa. Kauniit kretonkit tyttö levitti lattialle ja alkoi leikata ja samantien ommella. Tämä on minun kangas ja saan tehdä tälle mitä tykkään! Se oli tytön teema ja sillä edettiin. Ihan kauniin puvun Sasha itselleen aikaan sai.

Kännykkäaikaakin jo elettiin ja jos toisella tytöllä oli kännykkä, niin pitihän toisenkin saada. Sen hankinnassa avusti Laxellin Jouko. Ei siis tarvinnut koko aikaa olla sydän syrjällään. Kun tulin töistäni kotiin, eikä tyttöjä näkynyt missään, niin haloo-haloo, kännykällä kiinni, kotiinkutsu ja sassiin. Jos Esko Aho oli kännykkäisä, niin minä taisin olla kännykkä-äiti.

Kevät 2003 kului nopsaan. Jos jotain tuosta ajasta vielä erityisesti muistan, niin totta kai ainakin sen päivän, kun tyttö lähti ja häntä Moskovan junaan saattelimme. Olotila äiti -vastuun osalta oli helpottunut, mutta toisaalta surullinen ja haikea. Emme me mitään hyvästejä toinen toisillemme toivotelleet, vaikka selvää oli, että varmasti kuluisi aikaa seuraavaan tapaamiseen, seuraavaan kohtaamiseen.

No nyt on Sasha taas kuvioissa. Ja iloisena yllätyksenä tupsahtaa varmaan monen muunkin salolaisen, varsinkin nuoren elämään, hänen, joka Sashaan 2002-2003 tutustui. Kiitos facebookin ja nettimaailman!